Maiseman siunaus

Vanheneminen on minusta huippua! Nelikymppisenä ilahtuu asioista, joita nuorempana ei edes huomannut. Ja mikä lystikkäintä, tämä ilonpito on ilmaista. Vanhenemisen ensimmäiset positiiviset merkit tulivat esiin, kun huomasin bongaavani vanhoja suuleja, joita kutsutaan ladoiksi toisaalla Suomessa. Suulit ovat mielestäni sitä kauniimpia mitä huterammin ne ovat pystyssä. Harrastaako kukaan muu suulibongausta? Kukahan rakentaisi länsirannikolle suulibongausreittejä tai järjestäisi valokuvauskilpailun, jossa valittaisiin vuoden suuli?

Onneksi saan asua ihastuttavan lounaissuomalaisen peltomaiseman äärellä. Kutsumme omaa kulmakuntaamme leikkisästi Suomen Vähä-Toscanaksi. Kun oikein leikittelee ajatuksella, niin voi kesähelteellä pyörän selässä aistia ihan samoja fiiliksiä kuin aidossa Toscanan maisemassakin.

Peltomaiseman laidalta voin läpi vuoden kiertokulun seurata yhden suulin elämää ja maiseman muuttumista vuodenaikojen mukaan. Maisema on hetkittäin niin hengästyttävä, että pakahdun onnesta ja liikutun. Tajuan oman pienen mitättömyyteni ja samalla kertaa iloitsen siitä, että minulla on onni ja tilaisuus kokea sellainen hetki.

Tartu hetkeen

Vaikken olekaan hyvä valokuvaaja, silti kuvista voi aistia hyvin saman suulin ja maiseman muuttumisen eri vuodenaikoina. 

Viime viikolla saimme seurata miten joutsenparvet tekivät tyylikkäät välilaskunsa peltoaukeillemme levähtääksen hetken ennen jatkolentoa. Seuraavaksi odotamme näkevämme ja kuulevamme kurkien paluun. Mullan tuoksun voi jo haistaa.