Kirjamessujen siivittämänä

Lokakuun alun Turun kirjamessut olivat tämän vuoden isoin tapahtuma, jossa olin mukana näytteilleasettajana. En olisi yksin rohjennut ottaa pikkufirmalleni näin isohkoa riskiä yksin, mutta onneksi minulla on hyviä yhteistyökumppaneita. Päivi ja Janne, ihmiset Beloved.fi-firman takana, lähtivät hyvin pienellä houkuttelulla mukaan jakamaan osastokustannuksia ja ideoimaan tapahtumaa.

Osastoni ennen hulinaa.

Osastollani oli mukavaa kuhinaa lähes koko ajan. Osastoni oli tosin niin pieni, etteivät kaikki tuttuni edes löytäneet sitä. Suksisauva osaston otsalaudassa pisti monen, mutta ei kuitenkaan kaikkien, silmään. Onneksi oli niin korkealla, ettei pistänyt oikeasti kenenkään ohimoon.

Osastoni hulina-aikaan. (Kuva Raili Suvanto)

Kolme päivää sujuivat vauhdikkaasti, ja tyttäreni olivat vuorotellen auttamassa minua. Myös runoilija Heli Laaksonen kävi viuhahtelemassa lauantaina osastollani.

Esittelimme beloved.fi-yrityksen kanssa messuilla uutuustuotteen, jonka ideoinnissa minäkin sain olla mukana tekstinikkarin roolissa. Uutuustuotteena esittelimme kaksi eri kirjanmerkkimallia. Kumpikin niistä valmistetaan vanhoista alpakkalusikoista. 

Janne oli hahmotellut jo jonkin aikaa mielessään, miten lusikka voisi taipua hänen käsissään kirjanmerkiksi. Osallistuminen kirjamessuille soi oivan mahdollisuuden kehitellä tuote valmiiksi. Ehkä tiukka aikataulukin pisti lisäpuhinaa palkeisiin.

Niinpä syntyivät nämä ihastuttavat kirjanmerkit samalla tematiikalla kuin muutkin Päivin ja Jannen tuotteet: "Monta tarinaa ovat nämä lusikat aikanaan kuulleet. Ne ovat hämmentäneet käyntiin väsyneet aamut, mutta kokeneet myös juhlan ja naurun. Nyt ne ovat taipuneet uuteen muotoon ja välittävät sinun viestisi. – Mitä sinä haluat kertoa?"

Valokuva: Aino Vuokola Photography

Valokuva: Aino Vuokola Photography

Tekstivaihtoehtoina ovat tällä hetkellä seuraavat sanat:
Jatkuu..., Lukutoukka, Läslus ja Bookworm. Merkin saa myös ilman tekstiä. 

Sitten kun lahjapulma-aika iskee, niin näitä saa hankittua täältä ja täältä.

Kirjanmerkkejä saa myös ilman tekstiä.

(Työ)elämän puolivälin krouvissa

Olen kohdannut aikuisiälläni kaksi lamaa. 90-luvun laman aikaan olin opiskelemassa Tampereen yliopistossa. Opintojeni aikana romahti maa, jonka kieltä luin pääaineenani. Clearing-kaupan osaajalupaukselta meinasivat unelmat sortua. Berliinin muuri murtui ja globalisaatio alkoi. Parikymppisenä oli kuitenkin helpompaa rakentaa uudet unelmat.

Pääsin onnentyttönä FM-tutkinnon suoritettuani 1996 suoraan vakituiseen työpaikkaan teollisuuden asiantuntijatehtäviin. Ja kuinkas ollakaan; pitkälti juuri venäjätaitojeni ansiosta! Siitä alkaen olen tehnyt töitä niin yksityisellä kuin ja julkisen sektorillakin. Olen heittäytynyt innolla uusiin tehtäviin eikä kukaan ole kyseenalaistanut osaamistani tai humanistisen koulutukseni sopivuutta. Työkokemusta on kertynyt yli 20 vuotta, ja työvuosia on edessä toiset samanmoiset. Pätkätöihinkin olen sopeutunut jo viimeiset kahdeksan vuotta.

Vuonna 2014 päädyin projektityön päätyttyä aktiiviseksi työnhakijaksi. On lama. Töitä ei ole. Akateeminen, keski-ikäinen ja kokenut monen toimen taitaja joutuu aivan uudenlaiseen asetelmaan: Turku-Rauma -talousalueella ei ole sopivia työpaikkoja. Kun on, hakijoita on 100-200/paikka. 

Monelle muullekin työnhakijalle tulee turhan tutuksi lause: Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun. Milloin mahtaa se toinen kerta koittaa? Eihän toista kertaa edes ole! Kyllä aikuiselle ihmiselle voisi ilmoittaa asian ilman tuota typerää aikamäärettä. Kun on tehnyt x kuukauden ajan x kpl työhakemuksia kahdella eri kielellä perinteisen kaavan kautta sekä rekrytointifirmojen formaatilla, niin pikkunäppärät sanonnat alkavat potuttaa. CV:t ja hakemukset on viritetty jokaista paikkaa varten viimeisen päälle. LinkedIn-profiilia on hiottu. Suosittelijat hankittu erityyppisiä tehtäviä varten. Avoimia hakemuksia on lähetetty. Ja paljon muuta.

Työnhakuprosessi syö uskomattoman määrän aikaa ja energiaa. Useinkaan ei tule edes ilmoitusta, ettei ole päässyt jatkoon. Pidän sitä epäkunnioittavana toimintana.

Innostumisesta latautumisen ja odotuksen kautta tulee kerta toisensa jälkeen väsähdys ja typertyneisyys. Enkö enää kelpaa?

Kuka muuten luulee, että työntekijää hakevat yritykset saatikka rekrytointifirmat ottavat sinuun yhteyttä myöhemmin, kun toinen sopiva paikka olisi tarjolla? Itselleni ei näin ole käynyt 1990-luvulla, ei 2000-luvulla eikä 2010-luvulla. Ainut kanava, mitä kautta piilotyöpaikat ovat tulleet tietooni, ovat vanhat työkaverini ja esimieheni. Suhteet, verkostot ja suorat kontaktit rulettavat edelleenkin!

Mitä vaihtoehtoja sitten on?
a) Kouluttautua uuteen ammattiin
b) Hakea töitä pääkaupunkiseudulta ja muuttaa pois maaseudulta
c) Hakea töitä ulkomailta ja muuttaa pois Suomesta
d) Työllistää itsensä yrittäjänä
e) Jatkaa työnhakua
f) Ryhtyä down-shiftaajaksi/leppoistajaksi

Kun on aikanaan käynyt koulua ja opiskellut lähes 20 vuotta, niin vaihtoehto a ei tule suoraan sanottuna ensimmäiseksi mieleen. Ainakaan vielä.

Seuraavat vaihtoehdotkaan, b ja c, eivät oikein sovi tähän elämänvaiheeseen. Kahden teini-ikäisen kanssa muualle muuttaminen kesken oppivelvollisuuden ei tunnu houkuttelevalta. Myöhemmässä vaiheessa työskentely missä päin maailmaa vaan kiinnostaa.

Vaihtoehto d, kokopäivätoimiseksi yrittäjäksi ryhtyminen, voisi olla yksi ongelmanratkaisu. Tällä hetkellä olen sivutoiminen yrittäjä ja saan tehdä työtä intohimon ja innostuksen vallassa enkä tuloksen pakottamana. Itsensä työllistäminen oikeasti yrittäjänä on ehdottaman kunnioitettava vaihtoehto. Siihen tarvitsisin enää kuningasidean. Vinkkejä?

Vaihtoehto e, työnhaun jatkaminen, on tietysti hyvin yksinkertainen ratkaisu, mikä on työttömän työnhakijan velvollisuuskin. Jotta tulisi valituksi, pitäisi muuttaa ainakin yksi asia hakustrategiassa. Palkkatoivetta täytyisi hilata alas noin 10-30 % riippuen tehtävästä, jotta olisi kilpailukykyinen hakija. Näin oltaisiin pahimmassa tapauksessa 1996 palkkatason lähtökuopissa. Iso pala purtavaksi!

Entäpä sitten vaihtoehto f? Pitäisikö ryhtyä down-shiftaamaan oikein kunnolla? 
"Leppoistaminen" on alun perin Yhdysvalloissa syntynyt aatesuuntaus, jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta. Mutta minähän haluan nimenomaan tehdä töitä! Tykkään maksaa veroja. Kulutusta voin vähentää, mutta tässä iässä ja elämäntilanteessa haluan maksaa osuuteni hyvinvointivaltion ylläpidosta. Maksan mielelläni lasteni koulutuksesta, terveydenhoidostamme, infrasta, ikäihmisten palveluista ja ihan mistä vaan muihinkin ihmisiin kohdistuvasta tuesta.  

Kuulun X-sukupolveen, joka on saanut "luterilaisen työmoraalin" suurten ikäluokkien vanhemmiltaan. Minä, keski-ikäinen monitaituri, yritän sopeuttaa itseni nyt uuden Y-sukupolven työmarkkinoille ja olen ristitulessa. Mitä pitäisi tehdä? 

20 vuotta nuorempi muidu neuvoisi tällä hetkellä panemaan usvaa putkeen ja hakemuksia kehään. 20 vuotta vanhempi muori neuvoisi malttamaan mielensä ja odottamaan sopivaa paikkaa tai ratkaisua tilanteeseeen. Kaikki järjestyy aikanaan.

Mitä tekee keski-ikäinen muija puolivälin krouvissa? Sepä jää nähtäväksi...

Jos haluat tutustua urahistoriaani, niin taustat löytyvät täältä. 



 

Minun lokakuuni

Mistä tietää, että lokakuu on laskeutunut?

Luonto alkaa antaa periksi kylmälle ja lyheneville päiville ja viimeinen sato kerätään pois: suppilovahverot, karpalot, perunat ja sokerijuurikkaat.

Vaahteran väriterapiaa.

Minun lounaissuomalaisissa lokakuissani on aina väistelty jurttuautoja ja tielle tippuneita sokerijuurikkaita. Lapsena puikkelehdin polkupyörällä kouluun jurttiautojen ja juurikkaiden välistä. Nykyään sellaiset koulutiet olisi kielletty. (Olihan se silloinkin periaatteessa kielletty, mutta suorin ja tasaisin tie houkutti.) Lapsuuden lokakuut haisivat minun nenääni hyvälle, kun Säkylän sokeritehdas aloitti käyntikautensa.

Nyt katselen kotini ikkunasta Mynämäessä, kun järeä kone nostaa juurikkaat hetkessä ylös ja tekee niistä komeita kekoja pellonreunaan. Maalla aistii vuodenaikojen ja jopa kuukausien vaihtumisen!

Ei niin esteettistä, mutta niin lokakuista!

Nimestään huolimatta lokakuu on lohdullinen ja kaunis kuu. Tykkään lokakuun hajusta ja sumuisista, rauhoittavista aamuista.
Klapeja saa kantaa sisään, takkatuli räiskyy ja kissa nauttii olostaan. 
Itse kaivan villasukat ja flanellipaidan esille. Uppoudun käsitöiden, kirjojen ja lehtien ääreen. Ehkä joitain uusia ideoitakin kypsyy, kun valon määrä vähenee.

Lokakuussa ulkoilu on mukavaa, kun ei ole liian kylmä ja luonnossa saa väriterapiaa.

Kun malttaa mielensä, niin lokakuusta voi nauttia kaikin aistein.
 

Tiskin takaa

Messuilla myyntitiskillä on kaksi puolta: asiakkaan ja myyjän.
Haluan nyt esitellä, mitä löytyy Hulvattoman huushollin myyntipöydän takaa Turun kirjamessuilla.

Kodikas matto, mutta epämääräinen röykkiö matkalaukkuja ja muuta sälää on visusti piilossa pöydän takana ja varsinkin alla.

Kirjamessuilla kun ollaan, niin vanhoja tietosanakirjoja voi käyttää myös esillepanossa. Kirjojen taakse voi näppärästi piilottaa pientä tavaraa.

Myyjän roolissa voi myös tarkkailla ohi kulkevia potentiaalisia asiakkaita. Tällä kertaa bongasin tällaisia hahmoja.

Satukirjojen lempihahmoni Tatu ja Patu

Wammalan woimailu- ja woimisteluseura Tyrwäkkäiden tyylikkäät edustajat.

Elävää musiikkia naapuriosastolla.

Hulvattoman huushollin tiskin taakse voi asiakas tulla hetkeksi hengähtämään. Mukillinen kahvia järjestyy tuossa tuokiossa ruutuliinalta tarjoiltuna.

Välillä on aikaa ottaa omakuvaotoksia peilin kautta. Tässä kohtaa huushollerska näyttää vielä suhteellisen virkeältä.

Turun kirjamessujen aikaan messuhallissa järjestetään myös ruokamessut.

Kirjamessutohinaa

Valmistautuminen Turun kirjamessuihin 3.-5.10. alkoi jo noin kuukausi sitten. Sain Beloved.fi-yhteistyökumppanini mukaan yhteisosastollemme, mikä madalti huomattavasti kynnystä osallistua isoille messuille.

Pikkuruinen osastoni tarvitsi näin muhkeat menopelit.

Osaston rakentaminen alkoi keskiviikkona 1.10. Rakensimme osaston suurimmat linjat vajaassa kahdessa tunnissa.

Keskiviikkoaamulla osasto näytti tältä.

Tilasin osastolle vielä otsalaudan, kun yläosa jotenkin "huusi" sitä.

Keskiviikon työsaldo oli tämä.

Torstaina työskentelin esillepanon kanssa noin kuusi tuntia. Oli mukavaa, kun oli kerrankin aikaa näpräillä ja suunnitella ihan rauhassa.

Meinasi välillä ahdistaa, kun en tiennyt mistä jatkaa...

Lopputulokseen olen todella tyytyväinen. Osaston rekvisiitta on suurimmaksi osaksi lainattua, vanhaa ja hyvin vanhaa tavaraa. Mielikuvitustakin sain käyttää, koska nuukuus pani miettimään vaihtoehtoja. En raaskinut ostaa korttitelinettä, joka ei olisi oikeastaan mahtunutkaan osastolleni. Keksin sitten kaksi ideaa korttien esillepanoon. Mitäs sanotte?

Suksisauvalle ajattelin ensin jotain tehtävää, mutta sitten se jäi vain ilmaan roikkumaan härnikkeeksi, jotta ihmiset voivat kysyä, miksi se siinä killuu. Täytyy keksiä valmiiksi hyviä vastauksia.

Hulvaton huusholli on kirjamessujen A-hallissa paikalla 15 Agricola-lavan takaoikealla. Jännittävää ja niin kivaa! Lämpimästi tervetuloa pikkuruiseen tupaani!

 

Mynämäen asemalla

Mekin täällä Mynämäessä olimme mukana Euroopan kulttuuriympäristöpäivien tapahtumaketjussa lauantaina 20.9.2014. Paikkana oli Mynämäen vanha rautatieasema. Kiitos siitä talon nykyisille omistajille ja kotiseutuyhdistys Wirmo-Seuralle!

Tässä vähän historian faktatietoja: Uudenkaupungin rata (Turusta mm. Mynämäen kautta Uuteenkaupunkiin) vihittiin ja liitettiin valtakunnan rataverkkoon 1925. Vuonna 1925 henkilöjunavuoroja oli kaksi edestakaista vuoroa päivässä, vuonna 1933 vuoroja oli jo viisi.

Henkilöjunaliikenne loppui Uudenkaupungin radalla 31.12.1992. Kaksi vuotta myöhemmin 1995 muutin Uuteenkaupunkiin saatuani ensimmäisen vakityöpaikkani. Laman selkä alkoi taittua, mutta henkilöjunat lopettivat kolkuttelunsa näillä kulmilla.

Olen asunut Mynämäessä kohta 13 vuotta. En ollut käynyt ennen viime lauantaita Mynämäen rautatieasemalla. Mitäpä sitä sitten aseman nurkkiin menisi huinimaan ilman määränpäätä.

Onneksi joka kesä heinäkuussa pääsee yhtenä viikonloppuna Haapamäen museoveturiyhdistyksen järjestämällä junalla matkustamaan Mynämäestä Uuteenkaupunkiin tai Turkuun.

Asemalla on tätä nykyä uudet omistajat. Toivon hyvää ja pitkää ikää niin asemarakennukselle kuin omistajillekin!

Lusikka monessa sopassa

Olen touhukas. Joskus liiankin puuhakas. Luullakseni läheiseni ovat sopeutuneet siihen.

Yritän purkaa tarmokkuuttani moneen asiaan samaan aikaan sata lasissa. Saunan jälkeen voin rentoutua hetkeksi terassille maalaismaisemaa katsomaan. No joo, pakotan itseni välillä pysähtymään, etten mene ylikierroksille. Katson joskus jopa telkkaria. Under the Dome, Vain elämää ja Voice of Finlandit pysäyttävät minut. Juu juu, vaikkei uskoisikaan.

Viime aikoina olen sivutoimisen yrittäjyyteni lisäksi innostunut aikuisyleisurheilusta. Tyypillisen keski-ikäisen tavoin aloitin uudelleen nuoruudenharrastukseni. Olin nimittäin parikymppiseksi asti aktiiviurheilija SM-tasolla. Pakko todeta, että aikuisurheilu on jotenkin hassu termi, mutta parempi kuitenkin kuin ennen käytössä ollut veteraaniurheilu. Aikuisurheilu vie ajatuksen viihteen puolelle, mutta siitähän ei tässä lajissa suinkaan ole kyse. 
Toivottavasti tulevaisuudessa ei tarvitse erotella lasten/nuorten/nuorten aikuisten/aikuisten/minkä tahansa ikäisten urheilua vaan kaikki voisivat urheilla saman liiton alla.

Osallistuin elokuussa Suomen Aikuisurheiluliiton (SAUL) järjestämiin yleisurheilun SM-kisoihin Jyväskylässä. Sen verran jäi hampaankoloon, että ensi vuonna kisataan uudestaan samassa lajissa mutta myös parissa muussakin. Ensi viikolla on vielä yksi kilpailu ja sen jälkeen voin aloittaa uuden peruskuntokauden. 

Valitettavasti ei ollut minun tulokseni tämä...

Urheiluharrastus ei riitä tainnuttamaan minua, joten olen sotkeentunut lisäksi yhdistystoimintaan. Minut saatiin ylipuhuttua mukaan paikallisen kotiseutuyhdistyksen toimintaan. Olen ollut vuoden alusta Wirmo-Seuran sihteeri takataskussani tukku ideoita ennestään vireän yhdistyksen toiminnan kehittämiseen. Siellä on muuten kamalan luonnikkaita ihmisiä!

Puheenjohtaja näytti sihteerille mallia.

Olen ollut yhdistyksen talkoissa mm. leipomassa yli 1 200 Mynämäen ruskeaa kakkua (resepti 1700-luvulta). Se oli mukavaa puuhaa aikaansaavassa naisseurassa maamiesseurantalolla, vaikka olin vielä noviisi leivontahommissa. Pikkuleipiä myytiin Laurin markkinoilla elokuussa maalaistentoritapahtumassa. Kaikki taidettiin myydä, ja jos joku sai hieman epämuodostuneitä pikkuleipiä osakseen, niin minä ilmoittaudun syylliseksi. 

Mynämäen ruskeat kakut vetäytymässä ja odottamassa lopullista pakkaustaan.

Seuraava Wirmo-Seuran iso tapahtuma on runoilija Heli Laaksosen Pienen perunannostokiertueen Mynämäen keikka 16.10. Tapahtumajärjestelyt ja lipunmyynti ovat kiivaassa vauhdissa.  
Tämä kaikki lähti liikkeelle tästä: Heli kyseli alkuvuodesta minulta, tietäisinkö Mynämäestä jotakin yhdistystä, joka olisi kiinnostunut hoitamaan hänen runoiltansa järjestelyt ja löytyisikö sopivaa paikkaa. Minä tietysti heti ilmoitin, että meidän kotiseutuyhdistyksemme ottaa homman oikein mielellään hoitaakseen ja tilatkin löytyvät. 

Lippuja on nyt myyty jo kohta puolitoistasataa ja toinen mokoma on vielä tavoitteena. Enempää ei taida lukion juhlasali vetää...

Usko tai älä; osaan myös kieltäytyä. 
En ole ryhtynyt Mynämäessä minkään puolueen ehdokkaaksi missään vaaleissa, vaikka on pyydettykin. Muutama yhdistys on kosiskellut minua, mutta olen tajunnut kieltäytyä. Eiköhän sitä tässä riitä yhdelle jo puuhaa.

Raivari iski

Miten paljon ihminen marinoikaan tavaraa komeroihinsa? Mihin sitä luulee tarvitsevansa? Kuinka paljon tavaramuistoja pitää säilyttää? Voiko lahjoista luopua? Näitä kysymyksiä kaikki tavaraan kyllästyneet ihmiset esittävät itselleen.

Olen harjoitellut tavaroiden perkausta jo noin 15 vuotta. Vasta nyt olen päässyt siihen asti, että suurin piirtein tiedän, mitä omistamme ja mitkä ovat sijaintikoordinaatit. Nykyisessä kodissamme on niin vähän kaappitilaa, että olen joutunut väkisinkin karsimaan tavaraa.

Suurin osa peratuista tavaroista on päätynyt kirppikselle ja kierrätykseen. Paljon on joutunut laittamaan roskiinkin. Vielä riittää raivattavaa, mutta onneksi sitä voi tehdä vaiheittain. Askeettiseen ja seesteisen kuulaaseen huusholliin en varmaan ikinä päädy enkä oikeastaan haluakaan. Värikkäitä kynttilänjalkoja, matrjoshkanukkeja, emali- ja peltikippoja pitää olla sopiva määrä kodikkaassa huushollissa.

Kuka voi vastustaa värikkäitä emalimukeja?

Se hyvä tässä raivausurakassa on ollut, ettei enää tule hankituksi summamutikassa kirppareilta tai alennusmyynneistä kippoja ja kivoja löytöjä. Tajuan paremmin, mikä arvo on sillä, että kodissa on tilaa meille ja niille tavaroille, jotka sinne ovat saaneet luvan jäädä.

Vanhoissa matkalaukuissa on näppärä säilyttää vaikka talvivaatteita.

Tavarasta luopuminen on ollut äärettömän helpottavaa. Nyt vasta tajuan sen, ettei omistaminen olekaan niin mukavaa.