Minun lokakuuni

Mistä tietää, että lokakuu on laskeutunut?

Luonto alkaa antaa periksi kylmälle ja lyheneville päiville ja viimeinen sato kerätään pois: suppilovahverot, karpalot, perunat ja sokerijuurikkaat.

Vaahteran väriterapiaa.

Minun lounaissuomalaisissa lokakuissani on aina väistelty jurttuautoja ja tielle tippuneita sokerijuurikkaita. Lapsena puikkelehdin polkupyörällä kouluun jurttiautojen ja juurikkaiden välistä. Nykyään sellaiset koulutiet olisi kielletty. (Olihan se silloinkin periaatteessa kielletty, mutta suorin ja tasaisin tie houkutti.) Lapsuuden lokakuut haisivat minun nenääni hyvälle, kun Säkylän sokeritehdas aloitti käyntikautensa.

Nyt katselen kotini ikkunasta Mynämäessä, kun järeä kone nostaa juurikkaat hetkessä ylös ja tekee niistä komeita kekoja pellonreunaan. Maalla aistii vuodenaikojen ja jopa kuukausien vaihtumisen!

Ei niin esteettistä, mutta niin lokakuista!

Nimestään huolimatta lokakuu on lohdullinen ja kaunis kuu. Tykkään lokakuun hajusta ja sumuisista, rauhoittavista aamuista.
Klapeja saa kantaa sisään, takkatuli räiskyy ja kissa nauttii olostaan. 
Itse kaivan villasukat ja flanellipaidan esille. Uppoudun käsitöiden, kirjojen ja lehtien ääreen. Ehkä joitain uusia ideoitakin kypsyy, kun valon määrä vähenee.

Lokakuussa ulkoilu on mukavaa, kun ei ole liian kylmä ja luonnossa saa väriterapiaa.

Kun malttaa mielensä, niin lokakuusta voi nauttia kaikin aistein.